Suomen ulkopolitiikan on oltava aktiivista, tosiasioihin perustuvaa ja tavoitteellista, puhui ministeri Katainen elokuussa. Olen samaa mieltä asiasta. Siihen on SDP:n johdolla harjoitettu ulkopolitiikka perustunut vuosia ja on hyvä, että kokoomus tulee tässä suhteessa SDP:n linjalle. Kataisen määritelmä myös tuon ulkopolitiikan vastakohdasta on oikeaan osuva. "Aktiivisen ja tavoitteellisen ulkopolitiikan vastakohta on nostalginen vetäytyvyys ja silmät ummistava idealismi, mikä pahimmillaan lähentelee kaksinaismoralismia." Äkkiä ajatellen mieleen nousee Suomen kommunistisen puolueen harjoittama politiikka, johon kokoomus itseään vertaa.
Keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta käy vilkkaana kuin patoamaton koski. Minusta se on hyvä juttu. Olen sitä seurannut aktiivisesti vuosia työni kautta. Kun nyt keskustelua seuraa, niin muutosta haluavan kokoomuksen ulko- ja puolustuspolitiikan linja näyttää hyvin selkeältä: Suomalaiset sotilaat on saatava sinne missä soditaan, NATOON. Siinä on selkeä muutos SDP:n edustamaan vakaaseen linjaan, joka perustuu enemmän humanitaariseen rauhanturvaamiseen suuntaan ja koko maan puolustamiseen asevelvollisuusarmeijalla. Kokoomus voisikin muuttaa puolustusministeri Jyrki Häkämiehen ministeriön nimen samoin tein sotaministeriöksi. Se olisi myös linjassa myös sille, että Suomesta halutaan lahjoittaa afgaanitaistelijoille aseita, joilla käydään sitten sotaa. Ei niitä hamppupeltojen tai viiniköynnösten tukivarsiksi sinne viedä. Siitä voisi puhua suoraan.
"Sotaministeri" Häkämies on muutoinkin jo ministerialokasaikanaan ehtinyt esittää melkoisen soidintanssin yhdysvaltain maaperällä. "Ruuti on kuivaa" -uhoaminen Venäjän suuntaan USA:ssa, tuo jotenkin tämmöisen reservin luutnantin mieleen hiukkasen tyhjän ja orvon olon. Isottelu ja "aseiden kilistely" Venäjän suuntaan ei tunnu järkevältä. Tosin sotaministerin puhe voi edustaa myös sitä patoutunutta kiihkoa, jota eräät porukat tahtovat Marskin ryyppyjä juodessaan harrastaa. Tuommoisen kohjonko johdolla sitä nyt ollaan lyömässä päätä Karjalan mäntyyn, voisi retorisesti veistellä kansalliskirjailija Linnan henkeen.
SDP:n natokanta on entisellään. Huolehdimme oman puolustuksen uskottavuudesta, otamme osaa kehittyvään eurooppalaiseen puolustusyhteistyöhön ja säilytämme omissa käsissämme mahdollisuuden hakea tai olla hakematta sotilasliitto Naton jäsenyyttä.
Kuitenkin meidän on seurattava miten turvallisuustilanne Euroopassa ja meidän lähiympäristössä kehittyy ja meidän tehtävä selvityksiä "taskuun" eri asioista myös Suomen osalta. Siksi on järkevää selvittää nyt laadittavan eduskunnan puolustusselonteon yhteydessä muiden perusasioiden lisäksi, mihin suuntaan Nato kehittyy ja tehdä myös arvio hyödyistä ja haitoista sekä kustannuslaskelma. On myös arvioitava, mikä on jäsenyyden vaikutus Suomen Venäjä -politiikkaan ja miten se vaikuttaa mahdollisesti meidän rajaseutujen arkiseen kanssakäymiseen.
Minä en näe Venäjää niin isona uhkana kuin ministeri Häkämies VenäjäX3 -puheessaan. Venäjä täytyy nyt nähdä kumppanina, jossa on meidänkin talouselämälle suuret mahdollisuudet. Siksi ulkopolitiikassa täytyy ylläpitää aktiiviset Venäjä-suhteet ja kumppanuusajattelu niin kauppasuhteissa ja ympäristökysymyksissä. Onneksi meillä presidentti hoitaa näitä suhteita. Muilta ei taitaisi natokiimassa hommat nyt hoitua.
Alussa mainittua silmät ummistavaa idealismia on ollut havaittavissa kokoomusministereiden Nato -lähentelyssä. Sen erikoinen yksityiskohta on kumarruskilpailu siitä, kuka saa milloinkin kutsun jenkkien kättelytilaisuuteen. Sama käytäntö oli ennen Neuvostoliiton suhteen. Nyt kohde on toinen.
Yhdysvaltojen suhteen on oltava aktiivisia ja Yhdysvaltojen aiheuttamista ongelmistakin on puhuttava. Guantamon vankilat, salaiset vankilennot Euroopan ilmatilassa sekä asedemokratia pitää olla myös suomalaisten ministerien huulilla, kun hymyillään teatraalisissa kättelypressissä. Jos nämä tosiasiat vaietaan, syyllistytään juuri siihen kaksinaismoralismiin. Ruotsin porvaripääministeriä Reinfeldtia sanottiin USA:n sylikoiraksi, kun hän ei ottanut Bushin tapaamisessa noita asioita esille. Tässä suhteessa presidentti Halonenhan osoitti oikeanlaista rohkeutta ja suoraa puhetyyliä puhuessaan Irakin sodasta YK:n istunnossa.
Kolumni on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 26.9.2007
Ps. Katso Pohjois-Karjalan uutiset nettikarjalaisesta osoitteesta http://www.karjalainen.fi/
keskiviikkona, syyskuuta 26, 2007
tiistaina, syyskuuta 18, 2007
Viikonloppureseptejä
Niin moni on kysynyt multa karjalanpiirakan ohjeita yhden kirjoituksen perusteella, joten laitanpas yhden aika hyvän tähän.
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,46,14828,14829,7967,11730,11734
Tuossa osoitteessa on aika hyvä ohje myös tekemisestä.
Ite laitan kuoritaikinaan sihtiruisjauhoja, sillä minusta ne ovat paremman makuisia. Enkä sekoita niitä pualikalla, vaan käsillä.
Myöskin voisulaan, jolla piirakat voidellaan tulee maitoa. Sekin antaa makunsa. Hauduttaminen on myös tärkeä osa, jota ei tuossa mainita, tosin jotkut pitävät myös rapeista, juuri voidelluista piirakoista.
Ite en täytteessä käytä vettä, vaan pelkää maitoa ja "kananmunakiillotus" on erikoinen. Pitää kokeilla. Tuon ohjeen annos on varsin sopiva, ehkä vähän iso, jos vain kokeilee piirakoita. Pualikka on tärkeä osa tuota operaatiota, mutta myöskin tavan kaulimella tuo onnisttuu, joskin sitten pitää käsin käännellä pohjia, jotta saa pyöreitä.
Karjalan paistin saat tehtyä sitten näin.
http://valipala.blogspot.com/2007/05/hei-karjalasta-paistin-min-lysin.html
Tuohon evääseen voi laittaa myös hirveä tai lammasta. Niin ja sitten porkkaanaa ja lanttua sekä puolikkaita sipuleita sekaan. Laakerinlehtikään ei ole pahasta. Ja kolme tuntia on aivan minimi tuohon haudutukseen. Mielummin kuusi ja yön yli sähköuunin jälkilämmössä, niin sitten rupiaa olemaan hyvä.
Mutta ruskistus ja pitkä haudutus on ao. koko hommassa. Värikkyyttä saat tekemällä esim. bataatista kermaisen muussin. Muutoin paisti syödään, joko karjalan piirakan päällä (eli piirakka lautaselle ja paisti siihen) tai kuoriperunoilla. Puolukkasurvos ja punajuuri sopii lisukkeeksi.
Maukkaan jälkiruuan, jolla ei nyt ole mitään tekemistä karjalaisuuden kanssa saat näin. Tein sitä nimittäin viikonloppuna vähän päähänpistosta.
Lakkabanaanikiisseli
Puolikkaan lakkahillon purkinpohja laitetaan kattilaan ja vajaa puoli desiä siihen vettä, pari-kolme desiä appelsiinimehua ja sitten kaksi tai kolme viipaloitua banaania. Keitä keitosta noin kymmenkunta minuuttia. Laita reilu ruokalusikka perunajauhoja kylmään vesilasiin ja sekoita haarukalla. Kaada seos kattilaan ja sekoita samalla, ettei paakkuunnu. Keitos kannattaa sitten liedeltä ottaa pois, ettei mene liisteriksi. Maista maku ja laita sokeria ja vaniljasokeria makusi mukaan.
Jäähdytä ja tarjoile kerman kanssa. On hyvää.
PS. Joskus on mukava markkinoida muiden nettisivuja, eli siksi muiden ohjeet on tähän vinkiksi laitettu ja niitä sitten muokattu omaan suuhun sopivaksi. Siitähän pitkälti ruuanlaitossakin on kysymys.
Niin laitoin myös uuden italialaisen NERONE taas tuonne ruokapaikka-arviointeihin, tuntuu olevan palautteen perusteella luettu kohta tästä blogista, joten pitää sinne keskittää nuo ravintola-arvostelut. Osa löytyy osoitteesta http://ismokainulainen.blogspot.com/2007_08_01_archive.html ja elokuun 29 ja keskiviikkopäivä 2007 , otsikolla italialaisia
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,46,14828,14829,7967,11730,11734
Tuossa osoitteessa on aika hyvä ohje myös tekemisestä.
Ite laitan kuoritaikinaan sihtiruisjauhoja, sillä minusta ne ovat paremman makuisia. Enkä sekoita niitä pualikalla, vaan käsillä.
Myöskin voisulaan, jolla piirakat voidellaan tulee maitoa. Sekin antaa makunsa. Hauduttaminen on myös tärkeä osa, jota ei tuossa mainita, tosin jotkut pitävät myös rapeista, juuri voidelluista piirakoista.
Ite en täytteessä käytä vettä, vaan pelkää maitoa ja "kananmunakiillotus" on erikoinen. Pitää kokeilla. Tuon ohjeen annos on varsin sopiva, ehkä vähän iso, jos vain kokeilee piirakoita. Pualikka on tärkeä osa tuota operaatiota, mutta myöskin tavan kaulimella tuo onnisttuu, joskin sitten pitää käsin käännellä pohjia, jotta saa pyöreitä.
Karjalan paistin saat tehtyä sitten näin.
http://valipala.blogspot.com/2007/05/hei-karjalasta-paistin-min-lysin.html
Tuohon evääseen voi laittaa myös hirveä tai lammasta. Niin ja sitten porkkaanaa ja lanttua sekä puolikkaita sipuleita sekaan. Laakerinlehtikään ei ole pahasta. Ja kolme tuntia on aivan minimi tuohon haudutukseen. Mielummin kuusi ja yön yli sähköuunin jälkilämmössä, niin sitten rupiaa olemaan hyvä.
Mutta ruskistus ja pitkä haudutus on ao. koko hommassa. Värikkyyttä saat tekemällä esim. bataatista kermaisen muussin. Muutoin paisti syödään, joko karjalan piirakan päällä (eli piirakka lautaselle ja paisti siihen) tai kuoriperunoilla. Puolukkasurvos ja punajuuri sopii lisukkeeksi.
Maukkaan jälkiruuan, jolla ei nyt ole mitään tekemistä karjalaisuuden kanssa saat näin. Tein sitä nimittäin viikonloppuna vähän päähänpistosta.
Lakkabanaanikiisseli
Puolikkaan lakkahillon purkinpohja laitetaan kattilaan ja vajaa puoli desiä siihen vettä, pari-kolme desiä appelsiinimehua ja sitten kaksi tai kolme viipaloitua banaania. Keitä keitosta noin kymmenkunta minuuttia. Laita reilu ruokalusikka perunajauhoja kylmään vesilasiin ja sekoita haarukalla. Kaada seos kattilaan ja sekoita samalla, ettei paakkuunnu. Keitos kannattaa sitten liedeltä ottaa pois, ettei mene liisteriksi. Maista maku ja laita sokeria ja vaniljasokeria makusi mukaan.
Jäähdytä ja tarjoile kerman kanssa. On hyvää.
PS. Joskus on mukava markkinoida muiden nettisivuja, eli siksi muiden ohjeet on tähän vinkiksi laitettu ja niitä sitten muokattu omaan suuhun sopivaksi. Siitähän pitkälti ruuanlaitossakin on kysymys.
Niin laitoin myös uuden italialaisen NERONE taas tuonne ruokapaikka-arviointeihin, tuntuu olevan palautteen perusteella luettu kohta tästä blogista, joten pitää sinne keskittää nuo ravintola-arvostelut. Osa löytyy osoitteesta http://ismokainulainen.blogspot.com/2007_08_01_archive.html ja elokuun 29 ja keskiviikkopäivä 2007 , otsikolla italialaisia
torstaina, syyskuuta 06, 2007
Karjalan herkku
Iso osa helsinkiläisistä ei ole syönyt kunnon karjalan piirakoita. Asia lähti puheeksi, kun viikonloppuna tarjosin tekemiäni piirakoita kaveriporukalle. Tämä helsinkiläisistä koostunut porukka kertoi, että ei moisista piirakoista ole oikeastaan ollut puhettakaan. Heille einespiirakat olivat niitä aitoja karjalan piirakoita. Voi taivas, ajattelin.
En nyt yhdeltä istumalta tiedä, tunnenko yhtään ihmistä, joka ei olisi pitänyt noista piirakoista. Se on hyvä tuote viedä viemiseksi ja ainakin minä mielelläni tarjoan niitä vieraille. Onhan niiden tekeminen hieman työlästä, mutta kyllä se on sen vaivan arvoinen. Tuorelämpimät, pikkuisen rapeat piirakat ovat maidon kanssa taivaallista herkkua. Se, joka ei ole piirakoita itse tehnyt, saa esimerkiksi marttojen karjalaisesta leivontaoppaasta niin rautalankamallin, etteivät piirakat voi olla syntymättä.
Helsingissä Hakaniemen torilla ja kauppahallissa myydään Liperissä ja Nurmeksessa tehtyjä piirakoita. Jotenkin sitä on aina ylpeä, kun noihin tuotteisiin siellä törmää. Luulisin, että mikäli piirakoita Helsingissä hieman enempi markkinoitaisiin, olisi menekki taattua kruunuhaan kukkahattutätien joukossa. En tiedä voiko karjalan piirakasta tehdä patongin kaltaisen raakapakasteen, mutta ainakin patonki on varsin maukas, kun sen pikaisesti kypsentää uunissa. Äkkipäätään ajatellen tuo sama tekniikka voisi toimia myös aidoilla karjalan piirakoilla, jos joku vain tuotteistaisi sen.
Erään kerran tuota piirakkahommaa kehiteltiin saunomisen lomassa kaverini Tahvanaisen Tuomaksen kanssa, joka on monelle tuttu Stella -bändistä. Pähkäilimme sitä, että jos nakkikioskilta saisi karjalanpiirakkahampurilaisen, niin se tulisi monesti kyllä ostettua. Kun molemmat vielä tykkäämme ruuanlaitosta, niin jumppasimme siinä ajatusta vielä eteenpäin. Kun karjalan paistista jauhaisi jauhelihapihvin ainekset, olisi se meidän mielestä sitten jo melkoisen täydellinen. ”Karjalan herkku tuplana”, makustelimme nakkikioskin tilausta. Onhan noita porilaisia, atomeja ja vetyjä, joten miksipä ei nyt tuommoista voisi myöskin olla yöpala valikoimassa. Joku näppärä yrittäjä voisi sen vielä puristaa muovivakuumiin ja pistää myös kaupan hyllylle. Siitä voisi saada jonkun työpaikan lisää.
Senaatintorilla, mihin kaiken maailman turistit tulevat Helsingissä pällistelemään, on erilaisia matkamuistomyymälöitä. Siellä näyttää olevan lappiin liittyviä matkamuistoja, säilykkeitä ja hilloja. Torin laidalla on myös Savotta -niminen ravintola. Ravintolan idea on tarjota tukkikämppäruokaa, joka nyt ei karjalaisesta pitopöytäruuasta kovin paljon poikkea. Tarjoilijat yrittävät vääntää savokarjalaista murretta ja sisustus on heinäseipäitä. Haarukat ja lautaset ovat eri paria. Ravintola on hyvin suosittu ja helsinkiläisille se tuntuu olevan elämys. Kun noita juttuja tässä pienessä päässä vähän pyörittelee, niin tuleepa mieleen, että eikö nyt karjalaisia herkkuja myyvä myymälä tuossa torin laidassa menestyisi jotenkin. Jos nyt ei muuten, niin ainakin EU:n hankerahalla, jota nyt taas on pilvin pimein käytössä.
Pohjois-Karjala esittäytyy ensi kesänä Helsinkiläisille. Maakuntateemaviikot ovat suosittaja tapahtumia Helsingissä. Tänä kesänä vuorossa oli Ahvenanmaa ja se saikin paljon julkisuutta tapahtumallaan. Minusta karjalainen ruoka olisi hyvä nostaa esille ensi kesänä. Jos metron ja raitiovaunun seinällä olisi mainoksia ”kuka jaksaa syödä karjalaisen pitopöydän?” ja siihen lista laaturavintoloita, jossa tämän haasteen voisi toteuttaa, tekisi se varmasti melkoisen tajuntavaikutuksen helsinkiläisiin. Voisipa se jäädä jopa elämäänkin mielikuvissa jälkeenkin päin ja siten tuoda asiasta kiinnostuneita turisteja tuomaan rahansa Pohjois-Karjalaan.
Kolumni on julkaistu 5.9.2007 sanomalehti Karjalan Heilissä
http://www.karjalanheili.fi/index.php?Lehti[luejuttu]=4946
En nyt yhdeltä istumalta tiedä, tunnenko yhtään ihmistä, joka ei olisi pitänyt noista piirakoista. Se on hyvä tuote viedä viemiseksi ja ainakin minä mielelläni tarjoan niitä vieraille. Onhan niiden tekeminen hieman työlästä, mutta kyllä se on sen vaivan arvoinen. Tuorelämpimät, pikkuisen rapeat piirakat ovat maidon kanssa taivaallista herkkua. Se, joka ei ole piirakoita itse tehnyt, saa esimerkiksi marttojen karjalaisesta leivontaoppaasta niin rautalankamallin, etteivät piirakat voi olla syntymättä.
Helsingissä Hakaniemen torilla ja kauppahallissa myydään Liperissä ja Nurmeksessa tehtyjä piirakoita. Jotenkin sitä on aina ylpeä, kun noihin tuotteisiin siellä törmää. Luulisin, että mikäli piirakoita Helsingissä hieman enempi markkinoitaisiin, olisi menekki taattua kruunuhaan kukkahattutätien joukossa. En tiedä voiko karjalan piirakasta tehdä patongin kaltaisen raakapakasteen, mutta ainakin patonki on varsin maukas, kun sen pikaisesti kypsentää uunissa. Äkkipäätään ajatellen tuo sama tekniikka voisi toimia myös aidoilla karjalan piirakoilla, jos joku vain tuotteistaisi sen.
Erään kerran tuota piirakkahommaa kehiteltiin saunomisen lomassa kaverini Tahvanaisen Tuomaksen kanssa, joka on monelle tuttu Stella -bändistä. Pähkäilimme sitä, että jos nakkikioskilta saisi karjalanpiirakkahampurilaisen, niin se tulisi monesti kyllä ostettua. Kun molemmat vielä tykkäämme ruuanlaitosta, niin jumppasimme siinä ajatusta vielä eteenpäin. Kun karjalan paistista jauhaisi jauhelihapihvin ainekset, olisi se meidän mielestä sitten jo melkoisen täydellinen. ”Karjalan herkku tuplana”, makustelimme nakkikioskin tilausta. Onhan noita porilaisia, atomeja ja vetyjä, joten miksipä ei nyt tuommoista voisi myöskin olla yöpala valikoimassa. Joku näppärä yrittäjä voisi sen vielä puristaa muovivakuumiin ja pistää myös kaupan hyllylle. Siitä voisi saada jonkun työpaikan lisää.
Senaatintorilla, mihin kaiken maailman turistit tulevat Helsingissä pällistelemään, on erilaisia matkamuistomyymälöitä. Siellä näyttää olevan lappiin liittyviä matkamuistoja, säilykkeitä ja hilloja. Torin laidalla on myös Savotta -niminen ravintola. Ravintolan idea on tarjota tukkikämppäruokaa, joka nyt ei karjalaisesta pitopöytäruuasta kovin paljon poikkea. Tarjoilijat yrittävät vääntää savokarjalaista murretta ja sisustus on heinäseipäitä. Haarukat ja lautaset ovat eri paria. Ravintola on hyvin suosittu ja helsinkiläisille se tuntuu olevan elämys. Kun noita juttuja tässä pienessä päässä vähän pyörittelee, niin tuleepa mieleen, että eikö nyt karjalaisia herkkuja myyvä myymälä tuossa torin laidassa menestyisi jotenkin. Jos nyt ei muuten, niin ainakin EU:n hankerahalla, jota nyt taas on pilvin pimein käytössä.
Pohjois-Karjala esittäytyy ensi kesänä Helsinkiläisille. Maakuntateemaviikot ovat suosittaja tapahtumia Helsingissä. Tänä kesänä vuorossa oli Ahvenanmaa ja se saikin paljon julkisuutta tapahtumallaan. Minusta karjalainen ruoka olisi hyvä nostaa esille ensi kesänä. Jos metron ja raitiovaunun seinällä olisi mainoksia ”kuka jaksaa syödä karjalaisen pitopöydän?” ja siihen lista laaturavintoloita, jossa tämän haasteen voisi toteuttaa, tekisi se varmasti melkoisen tajuntavaikutuksen helsinkiläisiin. Voisipa se jäädä jopa elämäänkin mielikuvissa jälkeenkin päin ja siten tuoda asiasta kiinnostuneita turisteja tuomaan rahansa Pohjois-Karjalaan.
Kolumni on julkaistu 5.9.2007 sanomalehti Karjalan Heilissä
http://www.karjalanheili.fi/index.php?Lehti[luejuttu]=4946
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
